20 liiran Italian Umberto I

Historia

Savoijin kuningashuone ja Italian 20 liiran kultakolikko

Italian 20 liiran kultakolikon synnyn voidaan ajatella olevan yhden vanhimman kuningashuoneen, Savoijin, ansiota. Savoijin kuningashuoneen historia alkoi jo lähes vuosituhat sitten pienessä alppikylässä Sveitsin, Ranskan ja Italian rajalla. On merkillistä, että vuosisatojen saatossa Savoijin kuningashuone ei laajentanut alueitaan perinteisesti sotimalla, vaan ennemminkin solmimalla edullisia avioliittoja. Vaikka hallitsijasuku hävisi alueitaan useita kertoja vahvemmilleen, kuten Napoleon Bonapartelle, se onnistui kuin ihmeen kaupalla voittamaan ne takaisin, sekä hieman ylimääräistäkin.

1800-luvun alussa Italia oli osa Ranskan keisarikuntaa, mutta koska Napoleon kärsi tappion Waterloon taistelussa, keisarikunta sortui ja Ranskan luopui vallastaan Italiaan. Italia jaettiin alueisiin ja monista alueista tuli Itävallan vasallivaltioita palkkiona Itävallalle osallistumisestaan Napoleonin sotiin. Savoijin kuningashuone oli onnekkaampi Italian hajotessa. Se sai itsehallinnon Sardinian saareen sekä Italian luoteisosaan Ranskan rajalla. Uutta aluetta kutsuttiin Sardinian kuningaskunnaksi ja siitä tuli yksi Italian kolmesta suurimmasta alueesta.

Epäyhtenäisellä Italialla ei ollut keskushallintoa eikä vahvaa armeijaa. Itävalta oli asian näin suunnitellutkin, ja se antoi Itävallalle hyvän mahdollisuuden hallita suurta osaa Italian alueista epäsuorasti. Ei ollut yllättävää, että 1800-luvun puolivälissä syntyi vahva vallankumouksellinen liike, joka koostui nationalisteista, jotka halusivat yhtenäistää Italian. Useiden Italian pohjoisosissa Itävallan hallintoa vastustavien kapinoiden jälkeen Sardinian kuningaskunta päätti laajentaakseen alueitaan julistaa Italian ensimmäisen itsenäisyyssodan Itävaltaa vastaan. Valitettavasti vallankumouksellisille, sota loppui nopeasti usean Itävallalle koetun tappion jälkeen.

Mustelmilla, muttei lyötynä, Sardinian kuningaskunta yritti Viktor Emanuel II:n (Umberton isän) avulla hyökätä uudelleen. Se julisti Italian toisen itsenäisyyssodan Itävaltaa vastaan vuonna 1859. Tämä sota osoittautui paljon menestyksekkäämmäksi, osittain Napoleon III:n tarjoaman avun sekä entistä vahvempaa Italian nationalistista liikettä johtaneen vallankumouksellisen, Giuseppe Garibaldin, ansiosta. Kahden verisen vuoden jälkeen Viktor Emanuel II onnistui turvaamaan kaikki Italian alueet Roomaa ja Venetsiaa lukuunottamatta. Myöhemmin, vuonna 1861, julistettiin Italian kuningaskunta, hallitsijanaan Viktor Emanuel II. Tunnustuksena lähes viiden vuosikymmenen yritykselle yhtenäistää Italia, otettiin käyttöön Italian liira. Voiton kunniaksi kolikko kantoi kuningas Viktor Emanuel II:n muotokuvaa sekä hänen hallitsijasukunsa, Savoijin kuningashuoneen, vaakunaa. Monet pitivät kuningas Viktor Emanuel II:sta "isänmaan isänä" hänen roolinsa vuoksi Italian yhdistymisessä. Vaikka hän ei ollutkaan ainoa, jonka ansiosta Italia yhtenäistyi, hän osoitti olevansa suuri diplomaatti ja sotastrategi. Kuningas Viktor Emanuel II hallitsi Italiaa kuolemaansa saakka vuoteen 1878, jolloin kruunu siirtyi hänen pojalleen, Umberto I:lle.

Kultaliirat yhtenäistivät Italian valuutan

Savoijin kuningashuone ei ainoastaan onnistunut yhdistämään Italian, mutta myös yhtenäistämään maan valuutan. Ennen yhtenäistämistä oli tapana, että jokaisella suuremmalla alueella oli oma valuuttansa. Esimerkiksi Kirkkovaltio, joka oli paavin hallitsema osa Italiaa, käytti valuuttanaan scudoja. Napolin kuningaskunta puolestaan käytti piastereita, Lombardia-Venetsia floriineja, ja Sardinian kuningaskunta liiroja. Uudet kultaliirat olivat jatkumoa Sardinian aiemmalle valuutalle. Syy, miksi yhteiseksi valuutaksi valittiin juuri liira, oli se, että se oli yhtenäistetty jo aiemmin vuonna 1816 Ranskan kultafrangin kanssa kultapitoisuutensa ja painonsa puolesta. Tämä mahdollisti kultaliiran kierron Ranskassa yhdenvertaisena kultafrangin rinnalla ja kultafrangin kierron samaan tapaan Sardinian kuningaskunnassa. Yhtenäisen valuutan ansiosta maiden välinen kaupankäynti oli helpompaa. Italian valuutan yhtenäistymisen aikaan kultafrangi oli alueen suurin valuutta, joten päätös ottaa käyttöön samanarvoinen kultaliira oli järkevää. Kultaliiran käyttöönotto edisti Italian sisäistä kauppaa ja myötävaikutti siihen, että Italiasta tuli yksi perustajajäsen Euroopan ensimmäiseen suureen rahaliittoon, Latinalaiseen rahaliittoon.

Italian 20 liiran kultakolikko oli osa Euroopan kultakantaa

Vuonna 1865 Italia, Ranska, Belgia ja Sveitsi perustivat Euroopan ensimmäisen suuren rahaliiton, joka nimettiin Latinalaiseksi rahaliitoksi. Rahaliitto oli tapa yhdistää maiden valuutat yhdeksi yhtenäiseksi valuutaksi. Liiton perustajajäsenet sopivat kolikoidensa yhtenäisestä kultapitoisuudesta ja painosta ja ne asetettiin vastaamaan Ranskan hopea- ja kultafrangien lukuja, aivan kuten Sardinian kuningaskunnassa oli toimittu jo 50 vuotta sitten. Liiton perustajajäsenet sopivat voivansa vapaasti vaihtaa toistensa kulta- ja hopeakolikoita, riippumatta mitä kuvaa kolikot kantoivat. Näiden kahden metallin suhdeluvuiksi sovittiin, että 4,5 grammaa hopeaa vastasi 0,290322 grammaa kultaa, suhteen ollessa 15,1:1. Standardisointi helpotti ja yksinkertaisti jäsenmaiden kauppaa ja se oli niin houkutteleva konsepti, että myös muita Euroopan maita liittyi liiton jäseniksi. Vaikka liitossa oli useita puutteita, yhden ollessa se että yksittäiset hallitukset laskivat liikkeelle ylimääräistä paperirahaa yli paperirahalle ja kultakolikoille sovitun suhdeluvun, ne olivat kaikki seurausta ennemminkin huonosta inhimillisestä harkinnasta kuin yhtenäisistä kultakolikoista. Tästä huolimatta liitto laajeni aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen asti, ja loppui muodollisesti vuosikymmen myöhemmin vuonna 1927.

Italian 20 liiran kultakolikko ja kuningas Umberto I

Kuten kaikki Savoijin kuningashuoneen jäsenet, myös prinssi Umberto I sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Hyvästä koulutuksestaan huolimatta häneltä odotettiin sotilasuraa, varsinkin kun sota Italian yhdistämiseksi jatkui edelleen. Hän aloitti uransa kapteenina Sardinian armeijassa, jossa hän sotilastovereidensa kanssa taisteli useita tärkeitä taisteluita Itävallan joukkoja vastaan toisen ja kolmannen Italian itsenäisyyssodan aikana. Monien taisteluiden sankarillisella urheudellaan Umberto ansaitsi useita ansiomerkkejä ja hyvän aseman kansalaistensa joukossa.

Kuningas Viktor Emanuel II:n kuoleman jälkeen vuonna 1878, prinssi Umberto I:stä tuli yhdistyneen Italian toinen kuningas. Jotkut voisivat sanoa, että hänen valtakautensa oli kiistanalainen. Toisaalta häntä pidettiin hyvänä kuninkaana, sillä hän osoitti huolta ja empatiaa tavallisille kansalaisille useita kertoja kautensa aikana. Esimerkiksi kun suuret tulvat koettelivat Venetsiaa, hän meni itse paikan päälle organisoimaan avustustyötä. Myös tuhoisan maanjäristyksen iskettyä Casamicciolan kaupunkiin vuonna 1883, Umberto tarjosi kaupungille taloudellista ja henkilökohtaista apua. Hän tarjosi samanlaista apua myös vuotta myöhemmin, kun koleraepidemia puhkesi Italian eteläosissa. Toisaalta kuningas Umberto I:stä ei pidetty vasemmiston piirissä. Umberton epäsuosio tässä joukossa selittyi osittain hänen epäonnistuneilla pyrkimyksillään hankkia siirtomaita Afrikasta ja koska hänen valtakautensa yhdistettiin konservatiivisten elementtien nousuun Italian hallituksessa.

Kuningas Umberto I:n valta päättyi, kun Italian anarkistit salamurhasivat hänet kostoksi hänen toiminnastaan Milanon kapinassa. Yrityksessä palauttaa järjestystä kapinan aikana, italialainen kenraali määräsi miehensä tulittamaan kapinallisia. Kapinan jälkiseurauksena kuningas Umberto palkitsi kenraalin ansiomerkillä tämän onnistuttua palauttamaan järjestyksen Milanon kaduille. Koska Umberto suosi tätä kenraalia, päättivät anarkistit murhata kuninkaan. 

Vaikka Umberto oli vallassa pidempään kuin isänsä, kuningas Viktor Emanuel II, 20 liiran kultakolikoita lyötiin hänen muotokuvallaan huomattavasti vähemmän. Vaikka kuningas Umberto I hallitsi vuoteen 1900 asti, viimeinen hänen muotokuvaansa kantava kolikko lyötiin jo kolme vuotta aiemmin vuonna 1897.