Tunisian 20 frangia

Historia

Tunisia - kauppapaikka afrikkalaiselle kullalle

Kauan ennen kuin 20 frangin kultakolikot esiteltiin, Tunisialla oli jo takanaan laaja ja kiehtova historia liittyen kultaan. Se alkoi kun foinikialaiset kauppiaat asuttivat Tunisian rannikon noin 1100-luvulla eKr ja perustivat Karthagon kaupungin. Kaupungista tuli merenkäynnin keskus ja yksi voimakkaimmista valloista Välimerellä. Muinaisten kirjailijoiden mukaan Karthagoa pidettiin yhtenä maailman rikkaimmista kaupungeista. Karthago kukoisti, sillä se kävi laajamittaista kauppaa niin kullalla, hopealla, tinalla, raudalla kuin orjillakin.

Kun Karthagon legendaarinen soturi Hannibal epäonnistui valloittamaan Italian miehitettyään sen alueet ensin 15 vuodeksi, useiden sotien sarja roomalaisten ja karthagolaisten välillä päättyi Karthagon kaupungin täydelliseen tuhoon. Siitä huolimatta kaupunki jälleenrakennettiin ja yhdessä Tunisian alueiden kanssa se yhdistettiin Rooman keisarikuntaan noin vuonna 50 Ekr. Näin Karthago nousi jälleen kukoistukseensa ja siitä tuli yksi imperiumin tärkeimmistä kaupungeista.

Kun arabialaiset valloittivat Tunisian 600-luvulla, Karthago tuhottiin jälleen maan tasalle ja sitä ei enää koskaan jälleenrakennettu. Sen sijaan tuhoutuneen kaupungin naapuri, Tunis - nykyisen Tunisian pääkaupunki - otti keskeisen roolin ja siitä tuli tärkeä paikka arabialaiselle kaupankäynnille ja merenkululle. Arabian vallan aikana, joka kesti 1500-luvulle saakka, Tunis kukoisti ja siitä tuli Saharan alueen kultakaupan keskiö.

Saharan kauppareitti yhdisti kultaa hamuavia Välimeren maita Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin, joilla kultaa oli runsaasti. Kamelikaravaanit kuljettivat kultaa kauppapaikkoihin, kuten Tunisiin, missä sitä vaihdettiin suolaan, helmiin, kankaisiin ja muihin materiaaleihin. Tämä kaupankäynti oli erityisen tärkeää pohjoisille islamistisille valtioille sekä espanjalaisille ja italialaisille kauppiaille, jotka tarvitsivat raakakultaa lyödäkseen kolikoita. Maalla kulkeva kultareitti oli käytössä 1500-luvulle saakka, jolloin portugalilaiset merimiehet perustivat tehokkaampia merireittejä Länsi-Afrikan ja Euroopan välille.

Saharan kauppareitin heikentymisen myötä arabialainen vaikutus väheni, joka mahdollisti espanjalaisen ja myöhemmin myös turkkilaisen dynastian vallan Tunisian alueisiin. Aikaisella 1700-luvulla Tunisiasta oli tullut itsenäinen maa, jota johti paikalliset "Beyt" eli heimopäälliköt, jotka olivat Turkin imperiumin alaisia. Näkyvin Bey tuli Husainidin dynastiasta, joka hallitsi Tunisiaa yli 250 vuoden ajan vuoteen 1957 asti. Tunisian 20 frangin kultakolikoissa on kahden heimopäällikön nimikirjoitukset, joista Bey Ali III hallitsi Tunisiaa vuodesta 1891 vuoteen 1902 ja Bey Muhammad IV vuosina 1903 ja 1904.

Tunisiasta tulee Ranskan suojelualue

1800-luvulla hallitseva Bey pyrki uudistamaan Tunisian taloutta ottamalla runsaasti velkaa Euroopalta. Varat käytettiin avokätisesti maan infrastruktuuriin, julkisten projektien laajentamiseen, armeijan kasvattamiseen sekä Beyseille itselleen henkilökohtaiseen käyttöön. Varat oli lainattu epäedullisin ehdoin ja yhdessä huonon tuoton kanssa velka ja niiden korot kasvoivat hallitsemattomiksi.

Vuoteen 1869 mennessä Beyn hallitukselle oli selvää, että ainoa vaihtoehto oli julistaa Tunisia konkurssiin. Koska maa oli jättänyt velkojaan maksamatta, otti kansainvälinen Ranskan, Iso-Britannian ja Italian  johtama talouskomissio Tunisian talouden haltuunsa.

Ei ollut yllätys, että Tunisian talouden haltuunoton jälkeen nämä kolme Euroopan maata ryhtyivät riitelemään Tunisian alueista. Italian mielestä sen piti saada Tunisia haltuunsa, sillä se oli sijoittanut Tunisiaan eniten varoja ja suurin osa Tunisiaa asuttavista eurooppalaisista uudisasukkaista oli italialaisia. Ranska puolestaan näki Tunisian luonnollisena jatkeena sen omistuksiin muista Afrikan maista, sillä Tunisia oli Algerian rajanaapuri, joka tuohon aikaan oli Ranskan siirtomaa. Iso-Britannian mielestä sillä taas oli oikeus Tunisiaan, sillä se omisti myös lähellä Tunisian rannikkoa sijaitsevan Maltan, eikä se halunnut yhden maan hallitsevan Sisiliansalmea, joka käsitti alueen Tunisian ja Sisilian välillä.

Berliinin kongressissa vuonna 1871 Iso-Britannia ja Ranska tekivät salaisen sopimuksen, jossa Tunisia osoitettiin Ranskan haltuun vastineeksi Kyproksen saaresta, jonka puolestaan Iso-Britannia sai haltuunsa. Vuonna 1881 pieni tunisialainen heimo hyökkäsi Ranskan Algeriaan ja tästä tuli hyvä tekosyy Ranskalle hyökätä Tunisiaan yli 35 000 miehen armeijalla, kehottaen Beytä tulemaan toimeen Ranskan kanssa. Sopimus allekirjoitettiin ja Bey jatkoi valtionpäämiehenä, vaikkakin rajoitetuin oikeuksin. Bey sai vaikuttaa ainoastaan maan sisäpoliittisiin asioihin, kun kaikista muista politiikan osa-alueista päätti Ranska. Tunisiasta oli tullut Ranskan protektoraatti. Seuratessaan Ranskan tunkeutumista Tunisiaan, Tunisian itselleen halunneet italialaiset protestoivat, vaikkeivät olleetkaan valmiita sotilaallisiin toimiin Ranskaa vastaan.

Ranskan kultakolikosto elvytti Tunisian taloutta

Vuonna 1884 Ranska tarjosi 125 miljoonaa kultafrangia elvyttääkseen Tunisian taloutta ja maksaakseen Tunisian velkaa. Hieman myöhemmin laskettiin liikkeelle Tunisian 20 frangin kultakolikko, yhdessä muiden ranskalaisten kulta-, hopea- ja kuparikolikoiden kanssa, tavoitteena lisätä kaupankäyntiä ja vakauttaa maan rahajärjestelmää. Yhtenäinen kolikosto yhdessä suurien infrastruktuurin investointien, kuten rautateiden, maanteiden ja satamien sekä uusien kaivosten rakentamisen ja maatalouden kehittämisen kanssa saivat talouden jälleen kasvuun.

Aikana, jonka Tunisia oli protektoraatti, sen sosiaaliseen infrastruktuuriin tehtiin suuria muutoksia: rakennettiin kouluja, julkisia rakennuksia, saniteettitiloja sekä sairaaloita ja puhdasta vettä oli saatavilla. Vaikka olo Ranskan siirtomaana toi Tunisialle paljon etuja, oli selvää että eurooppalaiset uudisasukkaat olivat selvästi etuoikeutetussa asemassa verrattuna paikallisväestöön. Tämä syrjintä sai paikalliset vastustamaan siirtomaavaltaa ja se johti Tunisian itsenäistymiseen vuonna 1956.

Tunisian 20 frangin kultakolikko - osa Euroopan ensimmäistä rahaliittoa

Koska Tunisia oli Ranskan protektoriaatti, oli loogista että myös Tunisian 20 frangin kultakolikko valmistettiin samoilla määreillä kuin muutkin Ranskan kultakolikot. Tämä yhdenmukaisuus sekä se, että Ranska oli Latinalaisen rahaliiton jäsen, teki myös Tunisian 20 frangin kultakolikosta vapaasti vaihdettavan kolikon muiden rahaliiton maiden kesken.

Latinalainen rahaliitto oli Euroopan ensimmäinen suuri rahaliitto ja se perustettiin alunperin vuonna 1865 Ranskan, Belgian, Italian ja Sveitsin välille ja sen tavoitteena oli yhdistää maiden valuutat yhdeksi yhtenäiseksi valuutaksi. Liiton perustajajäsenet ottivat myös frangin käyttöön ja ne sopivat voivansa vapaasti vaihtaa toistensa kulta- ja hopeakolikoita, riippumatta mitä kuvaa kolikot kantoivat. Näiden kahden metallin suhdeluvuiksi sovittiin, että 4,5 grammaa hopeaa vastasi 0,290322 grammaa kultaa, suhteen ollessa 15,1:1. Standardisointi helpotti ja yksinkertaisti jäsenmaiden kauppaa ja se oli niin houkutteleva konsepti, että myös muita Euroopan maita liittyi liiton jäseniksi. Vaikka liitossa oli useita puutteita, yhden ollessa se että yksittäiset hallitukset laskivat liikeelle ylimääräistä paperirahaa yli paperirahalle ja kultakolikoille sovitun suhdeluvun, ne olivat kaikki seurausta huonosta inhimillisestä harkinnasta kuin yhtenäisistä kultakolikoista. Tästä huolimatta liitto laajeni aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen asti, ja loppui muodollisesti vuosikymmen myöhemmin vuonna 1927.